torstai 27. lokakuuta 2016

Mustahkoja mietteitä

Elämä on arvaamatonta. Se ei varmaan tullut sullekkaan yllätyksenä. Mutta sitä ei tuu miettineeksi ennenkä taas nenän eteen tipahtaa uus käänne, jota et osannut odottaa yhtään. Tai matto vetäistään alta niin, että lennät perseelles.
Kaikella on tarkoituksensa. Aina ne tarkoutusperät vaan ei mulle ainakaan aukene. Oon varmaan siltäosin sitten hiukan yksinkertainen. Vai ootko sä aina ymmärtänyt  mikä tarkoitus on tapahtuneilla asioilla ollut?

Miksi ihmisen elämästä tehdään niin helvetin vaikeaa? Vai onko sekin vaan mun päänsisäinen ongelma? Enemmän kun tuota asiaa tuumaa, niin taitaa olla, mun päänsisäistä mustaa mössöä. Miksi nykyään kaikkialla törmää negatiiviseen energiaan? Vai onko tuokin ajatus vaan lähtöisin minusta ittestäni?

En tiedä. Asennetta vissiin pitäis muuttaa tässä itse kunkin. Tällä hetkellä vaan tilanne on se, että tuntuu kuin jokainen asia jollaintapaa hankaa hiekkana kengässä, tikkuna sormessa, roskana silmässä... Niinkuin aikaisemmat tekstini kertoo, kulunut vuosi tai kohta oikeastaan kaksvuotta, on ollut melko rankkaa mulle niin henkisesti kuin fyysisestikkin ja taitaa nää ajatukset olla niitä peruja edelleen. Ja jos katsoo elämää vielä vähän kauemmaksi, niin alamäki mun jaksamisessa on alkanut sieltä, kun vedin itseni piippuun liian pitkillä ja rankoilla työpäivillä aikanaan. Olisinpa silloin osannut olla enemmän itseni puolella, mutta oman puolen pitäminen ei oo mulle se vahvin juttu.

Menneitä voi jossitella ja ihmetellä miksi on mitäkin tehnyt ja antanut asioiden tapahtua niin, kuin ne on tapahtunut, mutta niitä ei nyt vaan voi mitenkään muuttaa. Tulevaan taas pitäis yrittää vaikuttaa jollaintapaa. Kädet vaan tuntuu olevan sidottuna monen eri asian suhteen, töitä ei oo, enkä tiedä mistä sitä edes etsis ja mitä mä ylipäätään etsin. Kotihoidontuella eläminen ei oo herkkua näin ison perheen näkökulmasta katsottuna, kun kulut vaan kasvaa mutta tulot on tipahtaneet ihan minimiin. Rahat vaan ei yksinkertaisesti tunnu riittävän yhtään mihinkään. Kaikki omat jutut joka vähänkin jotakin maksaa, saa unohtaa.

Tiedostan itsekkin sen, että ehkä hiukan positiivisemmin tätä elämää pitäis pystyä katsomaan. Ja yritänkin, joka ikinen päivä. Onneksi lapset tuo sitä olemassaolollaan joka hetki. Niistä on hyvä ammentaa itselleen energiaa ja läheisyyttä. Halaukset, pusut ja rakkaan äitin tittelin kuuleminen kyllä nostaa suupielet hyvinkin äkkiä ylöspäin. Mutta kun edelleen mä koen olevani muutakin kuin äiti, en vaan saa toteuttaa itseäni tänään, huomenna, ylihuomenna... niin kuin olis tarve. Katsotaan koska se maailma mulle aukenee, mutta näin ei kauaa voi jatkua kuitenkaan. Jotain pitää tehdä toisin tulevaisuudessa.

Vaikka kuinka tuntuukin vähän hankalalta tämä elo nyt ja hetkellisesti oon hukannut elämäni avaimet, niin luulen niiden silti löytyvän aika piankin. Ainakin oon toiveikas sen asian suhteen! Pakkohan sen auringon on tänneppäinkin välillä paistaa... :)




Satu




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti