sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Aika

Aloin miettimään miksi nykyään aika tuntuu menevän niin äkkiä eteenpäin. Äskenhän justiin oli kesä ja kukkivat ojanpientareet, kärpäset ja hyttyset. Oli pieni vauva, jonka syntymää kovasti odotimme, meidän perheen puuttuva palanen.

Juuri äskenhän oli aika, jolloin elimme lasten isämiehen kanssa kaksin, maalaten ruusunpunaisia unelmia tulevaisuudestamme. Haaveilimme perheestä, omasta kodista, yhteisestä elämästä, ajellen harmaalla saabilla pitkin kylänrinkiä käsi kädessä.

Oli aika, kun juoksentelin vihreällä nurmikolla paljain varpain väistellen muurahaisia, jotka nipistivät ilkeästi, kun tarttuivat kiinni pieneen varpaaseen. Keräilin kirkkaankeltaisia niittyleinikkejä villinä kasvavan pellon reunoilta ja koristelin lehmänkakkakasoja kivillä, kuvitellen niiden olevan kauniita kakkuja... (yök). Elin villinä ja vapaana lapsena, osaamatta murehtia tulevaa tai miettimättä sen enempää huomista päivää.

Silloin lapsena aikaa tuntui olevan paljon enemmän. Päivät kulkivat välillä madellen eteenpäin, eikä äiti voinut välttyä "mulleioo mitään tekemistä" marinalta. Mistä johtuu, että nykyaikana aika kulkee pikakelauksella eteenpäin, eikä hidastus- saatika stop-nappulaa tunnu löytyvän enää ollenkaan? Meidän elämämme kaukosäätimestä puuttuu kokonaan nuo napit, tilalle on tullut pikanäppäimet sosiaaliseen mediaan, joka kuluttaa suuren osan elämämme ajanjuoksusta.

Luulin, että mitä isommaksi kasvan, sitä nopeampaa aikani kuluu. Luulin elämäni kellon alkavan edistämään jostain syystä, hävittäen muutamia tunteja päivistäni pois. Näinhän se on kohdallani ollut, mutta kun haastattelen nykyajan lapsia, he kokevat ajan kulkevan yhtä nopeasti, kuin omani tällä hetkellä. Ei lapsilla tänä päivänä tunnu olevan niin paljon aikaa, mitä itselläni oli, kun olin pieni.

Joskus tulee surullisen harmaa olo siitä, kun huomaa miten aika on taas kulunut, ja miten vähän siitä on vietetty perheen kesken olemiseen. Kaipaan enemmän yhdessäoloa ja yhteisten perinteiden luomista. Kaipaan arjen keskelle pientä taukoa, josta jäisi muistojen laatikkoon pieni rakkaudenpunainen pilkahdus, joka oikealla hetkellä muistuttaisi olemassaolostaan. Suurin rikkaus meillä on nämä ympärillä olevat kultakimpaleet, jotka kauhuksemme kohta jo pyrähtävät pesästä pois. Pitäisi osata elää tässä hetkessä, nauttien elämän värikylläisyydestä, joita nämä ihanuudet meille tarjoilee. Vaikka välillä on raskasta, silti yritän muistaa, että tämä päivä eletään vain tänään, enkä saa uusintaotosta, vaikka kuinka etsisin peruutusnappulaa kaukosäätimestäni.

Yritän siis elää hetkessä, nauttia jokaisesta ilonkiljahduksesta tai kyyneleen vuodatuksesta, jos näin saisin edes pikkuisen ajanjuoksua hidastumaan. Ehkä tää maapallo pyörii nykyään pikakelauksella akselinsa ympäri tai sitten ei, mutta itse en voi muuta tehdä, kuin tarttua tähän hetkeen!


Satu



1 kommentti:

  1. Sun ajatukset on niin tuttuja. Minäkin kaihoan usein lisää "läsnäoloaikaa" koko perheelle. Mutta niin vain päivistä liian iso osa menee tiskirättiä heiluttaessa ja aina jonkun jonnekin säntäillessä. Onneksi huomataan sentään säännöllisin väliajoin pienen hetken merkitys. <3

    VastaaPoista